Tulossa muutamia sanoja terapiasta ja siitä missä mennään nyt.
Kun aloitin terapian, about ensimmäinen juttu mitä murehdin oli se, oonko varmasti oikeutettu Kelan tukemaan terapiaan, koska vointi ei ollut niin huono. En tiedä missä minkäkin olotilan raja menee, mutta jotenkin koin huonoa omatuntoa siitä, että selviän arjesta ja päivittäisistä hommista ja saan kuitenkin valtion tukea terapiaani. Meni noin vuoden verran terapiapolun alusta ennen kuin varsinainen terapia alkoi ja sinä aikana olo oli kohentunut mukavasti. Terapeutti selitti, että tarkoitus nimenomaan on, että jengi pysyy työkykyisenä ja nyt myöhemmin tiedän ja uskon, että tämänkaltaisessa terapiassa on vointi oltavakin sillä mallilla, että pystyy tarkastella itseään, maailmaa ja omaa toimintaansa jollain lailla objektiivisesti ja realistisesti. Jos vointi on tosi huono, hoito kannattaa olla ensin ehkä jotain muuta, jotain akuutimpaa. Masentuneena kaikki asiat vääristyy ja on todella vaikea ymmärtää itseään ja muita.
Terapian toinen vuosi alkoi viime kuussa. Tein hakemuksen tälle toiselle vuodelle Kelaan ja se hyväksyttiin. Hakemusta varten tarvittiin lääkärin B-lausunto. Kävin siis ihan tuntemattoman lääkärin vastaanotolla ja homma meni about sillain, että hän kyseli suurinpiirtein samat kysymykset, jotka kysyttiin jo lomakkeissa, joita kirjoittajan sekä terapeutin piti täyttää ja sen jälkeen kirjoitti lapun, jossa suositteli terapian jatkoa. Tuntui aika turhalta tehdä tommonen välisteppi, mutta niin kai se menee, että pelkästään terapeutin lausunto jatkosuosituksesta ei ole riittävä.
Tokan vuoden alkaessa vointi on vähän kyseenalainen. Tässä syksyllä on tullut (toivottavasti) hetkellinen notkahdus, joka johtuu luultavasti jatkuvan lääkityksen lopettamisesta ja siitä johtuvasta lähes jatkuvasta migreenistä. Stressitasot tuntuu kasvaneen samantien aikamoisen korkeaksi. Enemmän aikaa tapaamiskerroilla on mennyt nyt kuulumisten vaihtoon. Ollaan tehty läsnäolo-, tietoisuus- ja rentoutusharjoituksia helpottamaan omaa oloa. Tuntuu tosi kivalta, että terapeutti suhteuttaa tapaamisten sisältöä juuri sen hetkisen olotilan ja voinnin mukaan. Monta tapaamiskertaa syyskuun puolella keskityttiin rauhoittamaan levotonta mieltä.
Nyt on useampi käyntikerta mennyt elämänjanatehtävään. Ollaan käyty ihan konkreettisesti omaa elämää läpi. Ensin aika ennen koulua. Sen jälkeen ala-aste, sitten yläaste, lukio, ammattikorkea-aika ja niin edelleen. On jännää huomata mitä asioita sitä nostaa esille, kun saa itse täysin valita mistä puhutaan. Ja mitä kaikkea tulee mieleen sitten, kun tapaamiskerta on ohi. Viimeisimpänä ollaan ehditty siihen aikaan, kun lapset on syntyneet ja näköjään kirjoittaja ei muistakaan juuri mitään muuta niiltä vuosilta. Tyttöjen syntymä ja Tommin kuolema on tietysti elämän suurimmat asiat, mutta jännä huomata, että kaikki muu on tosiaan vähän hämärän peitossa.
Semmosella mallilla on terapiapolku tällä hetkellä. Ensi viikolla hommat jatkuu siitä, mitä tapahtui minin syntymän jälkeen. Pikkusen matkaa sitä taidettiin ehtiä jo viime kerralla mennä eteenpäin, mutta onhan siinä sitten vielä kolmisentoista vuotta lisää elämää ennen tätä päivää. Tosi mielenkiintoinen on tämäkin tehtävä. Oon sanonut jo vuoden ja sanon edelleen: Kyllä terapia kuulkaa kannattaa!
Sannis
